Poika hymyilee toiselle tytölle. Hän jopa nauraa äänekkäästi ja juttelee iloisesti takaisin. Ei hän sillä mitään tarkoittanut, kunhan jutteli.

Silloin tyttö miettii, miltähän äidistä silloin tuntui. Miten se alkoi. Oliko sekin alussa pelkkää juttelua ja äänekästä ja iloista naurua? Jotain, jonka jälkeen myöhemmin illalla tahtoo painautua toisen lähelle ja vakuuttaa että hän oikeasti rakastaa.

Tyttö otti sen raskaasti, muttei halunnut näyttää sitä pojalle. Hiljalleen kyyneleet valuivat hänen silmistään ja yritti hengittää tasaisesti. Hän ei halunnut näyttää miten raskaasti hän otti asian. Sehän oli vain tarkoituksetonta. Ei pojan tarvitse pahoittaa mieltään vaikka tyttö onkin järkyttynyt. Ei se ollut pojan vika, ei hän tarkoittanut. Tyttö vain rakastaa äitiään.

Poika huomaa ettei tytöllä ole kaikki hyvin. Hän tietää, ettei tytön ole hyvä olla. Hän tietää, tai ainakin luulee tietävänsä miten paljon tytön päässä pyörii asioita tällähetkellä. Tai ainakin toivoo tietävänsä. Hän  rakastaa tyttöä, ei hän halua satuttaa. Hän haluaa pyyhkiä tytön kyyneleet, etteivät hänen silmänsä enää ikinä olisi surulliset.

Tyttö katsoo pojan silmiin silmät kosteina ja ripset toisiinsa liimautuneina. Ei hän enää itke. Ei enää. Pojan silmät näyttävät kuitenkin niin kipeiltä. Poika miettii, miten hän on saanut toisessa aikaan jotain niin syvää, jotain niin kipeää.

Se ei ikinä tapahdu uudestaan. Minä haluan sinun tietävän sen. Anteeksi että tein sinut surulliseksi. Minä rakastan sinua.