Kudottiin joskus puhtaanvalkoinen,
pehmeä sukka.
Sukka ei halunnut olla yksin
-kukapa haluaisi-
joten sukalle kudottiin toinen,samanlainen sukka.
Sukat olivat onnellisia,
maailmassa ei ollut mitään mukavampaa kuin
toinen samanlainen vieressä kulkemassa.
Kerran,toinen sukka näki vilauksen jostain
erilaisesta,
se oli erilainen sukka,sininen.
Erilainen kiinosti valkoista sukkaa niin,
että hänen oli pakko saada siitä selvää!
Vahingossa valkoiseen sukkaan tuli
ripaus sinistä,valkoinen kävi liian lähellä.
Toinen valkoisista sukista, toinen kovin
toiseen,uteliaaseen sukkaan rakastunut
ei pitänyt sinisestä.
Hän suuttui,kulutti itsensä pikku hiljaa puhki:
oli kohta reikiä täynnä.
Ja hetki hetkeltä muuttui synkemmäksi,
synkäksi ja lopulta mustaksi.
Ei ollut enää puhdasta valkoista,
se oli kadonnut ja jäljelle oli jäänyt vain
rikkinäinen ja musta sukka.

Mulla ois ihan kauhea ikävä yhtä saksanmatkalaista , tulis jo takasin ja lähettäs ees sähköpostia,jos kykenee <3<3
Ja sen kirje ei oo vieläkää tullu perille :(

Poika hymyilee toiselle tytölle. Hän jopa nauraa äänekkäästi ja juttelee iloisesti takaisin. Ei hän sillä mitään tarkoittanut, kunhan jutteli.

Silloin tyttö miettii, miltähän äidistä silloin tuntui. Miten se alkoi. Oliko sekin alussa pelkkää juttelua ja äänekästä ja iloista naurua? Jotain, jonka jälkeen myöhemmin illalla tahtoo painautua toisen lähelle ja vakuuttaa että hän oikeasti rakastaa.

Tyttö otti sen raskaasti, muttei halunnut näyttää sitä pojalle. Hiljalleen kyyneleet valuivat hänen silmistään ja yritti hengittää tasaisesti. Hän ei halunnut näyttää miten raskaasti hän otti asian. Sehän oli vain tarkoituksetonta. Ei pojan tarvitse pahoittaa mieltään vaikka tyttö onkin järkyttynyt. Ei se ollut pojan vika, ei hän tarkoittanut. Tyttö vain rakastaa äitiään.

Poika huomaa ettei tytöllä ole kaikki hyvin. Hän tietää, ettei tytön ole hyvä olla. Hän tietää, tai ainakin luulee tietävänsä miten paljon tytön päässä pyörii asioita tällähetkellä. Tai ainakin toivoo tietävänsä. Hän  rakastaa tyttöä, ei hän halua satuttaa. Hän haluaa pyyhkiä tytön kyyneleet, etteivät hänen silmänsä enää ikinä olisi surulliset.

Tyttö katsoo pojan silmiin silmät kosteina ja ripset toisiinsa liimautuneina. Ei hän enää itke. Ei enää. Pojan silmät näyttävät kuitenkin niin kipeiltä. Poika miettii, miten hän on saanut toisessa aikaan jotain niin syvää, jotain niin kipeää.

Se ei ikinä tapahdu uudestaan. Minä haluan sinun tietävän sen. Anteeksi että tein sinut surulliseksi. Minä rakastan sinua.

Miksei mun kirjoittajan lahjat pääse nyt esille?

Halusin kirjoittaa teille tarinan, tarinan itsestäni.
Halusin, mutten saanut sanoja aikaiseksi, vaan sanat jätin sisälleni.
Eivät ne tulleet ulos, yritin kyllä, kovasti yritin.
Ehkä jokin päätti olla kertomatta tarinaa, ehkei ole sen aika
tai
ehkei se ole tarpeeksi kiinnostava.